Ja siinä se taas on! Uusi tatuointi. Tällä kertaa ihoon ilmestyi rintakehän kohdalle iso lepakko jota koristaa helmet sekä ruusut. Leima on mustavalkoinen, niinkuin kaikki muutkin tulevat olemaan. Olen täysin rakastunut tähän. Mä jopa tunnen itseni tän kanssa 20493049 kertaa kauniimmaksi mitä aijemmin, vaikka en panostaisi hiuksiin ja meikkiin niin paljoa enää.
Eipä mulle ole tapahtunut lähiaikoina mitään erikoista. Tai no on, mutta arki silti tuntuu aika tyhjältä. Isoisä (isän puolelta) kuoli ja kaikkea muuta tapahtui. En vaan tiedä, että mitä siitäkin pitäisi ajatella, sillä fafa oli mulle tärkeä ihminen ja olin hänen kanssaan enempi tekemisissä kuin omien vanhempieni. Jollakin tapaa nää pari kuukautta on ollu tosi raskaita, mutta kai tää tästä pikkuhiljaa. Mä tunnen oloni tosi yksinäiseksi. Mä vannotin itselleni, että aijon pysyä nyt sinkkuna ja niin aijonkin, mutta tää läheisyydenkipeys on ihan kamalaa. Samoin ikävä.
Vaikka asiat ei nyt ole ihan parhaimmillaan, niin silti oon pikku hiljaa paranemaan päin! Mä toivon, että olen tälläkertaa oikeasti kyse on parantumisesta, eikä pelkästä luulosta. Jos luulee parantuvansa, mutta tila yhtäkkiä menee entistä huonompaa kuntoon, niin kyllä sitä romahtaa, kun tajuaa miten paskassa kunnossa oikeasti edelleen on.
Oon btw löytänyt hyvän keinon saada nukuttua paremmin. Elikkäs unimusiikki. Itse ainakin nukahdan helpommin sen soidessa taustalla ja unet on paljon rauhallisempia mitä yleensä. Jos nukkumisessa on pieniä ongelmia, niin suosittelen kokeilemaan ihmeessä. Paremmat unet saa ihmisen voimaan huomattavasti paremmin. Tätä varmaan laitan taas ens yönä soimaan:
Ehkä mä sitten huomenna tuun enempi selittämään kaikkea. Nyt haluun vaan nukkumaan. Öitä <3
Mä olen läheisyysriippuvainen, joka tuskin tulee kellekkään yllätyksenä. Se häiritsee mun elämää ja ihmissuhteita. Millaista on elää läheisriippuvuuden kanssa? Mä kerron tässä omia kokemuksia asiasta.
Tiedätkö sen tunteen, kun tunnet olevasi ihan yksin? Ettei kukaan välitä? Tunnetko sen kokoaikaisen hylkäämisen pelon? Pilaat ihmissuhteitasi sillä. Et vain osaa käyttäytyä "normaalisti", koska tunnet tunnepohjaiset asiat niin voimakkaasti.
Mä itse helposti poltan itseni muiden takia loppuun. Mä olen valmis näkemään muiden ihmisten eteen ihan liikaa. Ihan oikeasti liikaa. Välillä tuntuu, että unohdan oman hyvinvointini kokonaan, kun alan elämään toisen ihmisen kautta tukiessani häntä. Mä pelkään ylikaiken hylätyksi tulemista, joten en osaa sanoa "ei". Jos välitän jostain ihmisestä, niin helposti jään potkupalloksi, ettei mua vaan jätettäis yksin. Jos mulle sanoo "mä rakastan sua" ja potkaisee kallionkielekkeeltä alas, niin mä tuun häntä koipien välissä takaisin antaen sille uuden mahdollisuuden kerta toisensa perään.
Tukahdutan omat tunteeni sekä tarpeeni, jos tiedän, ettei toinen halua antaa mulle niitä. Lähden muokkaamaan mun koko persoonaa toisen takia, että kelpaisin.
Mä ahdistun enemmän muiden tunteista kuin omistani. Varsinkin oman kumppanin. Jos tiedän, ettei hänellä ole hyvä fiilis, mä alan murehtimaan ja stressaamaan asiasta sekä yliajattelen kaiken. Mä pelkään eroja, koska niistä tulee vain "mä en riitä sulle sittenkään" olo. Ja se olo on jotain aivan kamalaa. Mä haluan olla riittävä. Mä haluan olla rakastettu. Mä haluan olla jollekkin se "rakkain", niin vahvasti, että se repii mua sisältä.
Mä teen aina mun kumppanin eteen ihan hirveesti duunia. Ostan sille kaiken mitä se haluaa, teen kaiken mitä se haluaa, oon valmis ihan mihin vain sen takia, paitsi päästämään irti. Ihmisestä irtipäästäminen on jotain mitä en osaa. Mä oon käyttänyt melkein mun jokaiseen tyttöystävään ihan hirveesti rahaa ja aikaa. Enemmän mitä suurinosa edes vuoden-parin aikana, vaikka ei mun suhteet ole kestäneet kuin kuukausia.
Mä stressaan aina suhteissa ihan hirveesti ja yritän edetä pikavauhtia. Haluan saada suhteesta vakaan ja pysyvän, mutta siinä kiireessä vaan pilaan mahdollisuuden siihen kaikkeen. Sysään vastuuta sille toiselle mun onnellisuudesta, vaikka hänellä ei olisi voimia siihen. Hermostun, jos toinen ei heti tajua, että mitä mä tarvitsen. En vain osaa heti sanoa omaa mielipidettäni, jos on vähänkään epävarmaa toisen suhtautumisesta asiaan. Helposti lähden tekemään sille toiselle asioita joita haluisin itselleni tehtävän, mutta senkin vedän helposti yli. Se on vähän sellaista äänetöntä "tee mullekki näin! Etkö sä huomaa, että kuinka sä nautit tosta, niin tee mullekki?" huutoa, jossa lähtee odottamaan toiselta liikoja. Ja sitten toki pitää loukkaantua, kun toinen ei tajuakkaan sitä. Sitten toinen ihmettelee, että miksi vaikutan kiukkuselta, vaikka teen parhaani peittääkseni mun tuntemukset.
Kiinnyn toiseen vahvasti ihan salamannopeudella. Haluan ajatella, että tässä on nyt se mun loppuelämän kumppani. Mä haluan ajatella, että se toinen rakastaa mua niin syvästi, että haluaa yrittää mun kanssa aina, tilanteesta riippumatta. Jollakin tavalla tuun "rakkaudesta" sokeaksi ja en suostu myöntämään ongelmia vaan elän kuvitelmassa, että kaikki on hyvin.
Luotan toiseen, mutta samalla kuitenki epäilen koko ajan, enkä osaa luottaa 100%, kun en pysty edes luottamaan itseeni kunnolla.
Luulen aina, että suhde peittää mun kaikki muut ongelmat ja se tuo mulle sen onnen. En osaa lähteä suhteesta vaikka kuinka henkisesti kuolisin siinä. Enkä osaa päästä irti, vaan jään jalkaan ruikuttamaan uutta mahdollisuutta.
Ylireagoin ja turhaudun jos asiat menee toisella tavalla miten olin suunnitellut. Tuun helposti mustasukkaiseski ihan kenestä vain, sekä mun pitää tietää kaikki mitä on menossa. Vihaan epätietoisuutta, vaikka asia olisi ihan mitätön.
Mä kritisoin itseäni koko ajan, enkä ole ikinä täysin tyytyväinen mihinkään itse tekemään asiaan. Aina olisi parannettavaa. Mutta yhtään en siedä, että mua kritisoidaan, koska otan sen niin vahvasti itseeni.
En oikein uskalla suuttua kenellekkään. Pelkään liikaa muiden reaktiota. Pelkään myös kuollakseni, että mulle suututaan, eli ahdistun jos joku edes korottaa vähänkään ääntä mulle. Meen lukkoon, enkä pysty olemaan enää vähään aikaan normaalisti henkilön läsnäollessa.
Oon harrastanut myös seksiä välillä pelkästään sen takia, että saisin läheisyyttä, hellyyttä ja rakkautta. Yritän ostaa muiden kiintymyksen materialla. Lellin mun kumppanit ihan piloille jos vain rahatilanne antaa vähänkään myöten.
Ja mikäs on sen parempaa, kuin se, että otat eron kipeämmin vastaan kuin sulle läheisen ihmisen kuoleman. Koska kuollut ihminen ei lähtenyt sun luota oman tahtonsa mukaan, mutta eron ottanut teki sen tietoisesti. Ja pelkäät sen toisen löytävän paremman. Sellaisen mitä et ikinä voisi olla.
Mutta itse kuitenkin et osaa olla yksin ja aina etsit uutta rakkautta, vaikka entinen juuri päättyi.
Mutta onneksi oon alkanut oikeasti tajuumaan tän vakavuuden ja alan työstämään tätä. Haluan päästä henkisesti parempaan kuntoon. Tää on vain niin hankalaa.
Ajatus siitä, että joudun olemaan yksin ahdistaa, mutta nyt en aijo päätyä uuteen suhteeseen enää.
Jos mä en itse pysty itseäni näin rakastamaan, niin kuka muukaan voisi?
Rakkaus ei aina riitä.
Se ei aina riitä, että teet toisen eteen kaikkesi.
Eikä se riitä, vaikka kuinka yrittäisit ymmärtää.
Mun sydän on miljoonina palasina. Se kaikki josta olin niin onnellinen ja ylpeä, hajosi viime yönä. Sanat "tää ei toimi" saa sydämen putoamaan rinnasta ulos. Mä tein jostain itselleni liian tärkeän. Niin tärkeän, että mun muut ihmissuhteet kärsi siitä. Elin vaaleanpunaisten lasien kanssa ja yritin vakuutella kaiken olevan okei.
Mä oon koko päivän kelannut näitä asioita. Oon itkenyt kuin nyljettävä sika ja olo on mitä kamalin. Mä yritän miettiä tän asian puhki, mutta aivot sanoo, ettei tää ole todellista, että mitään ei ole käynyt. Haluisin herätä tästä painajaisesta. Haluisin herätä ja huomata vain nukkuneeni. Kaikki olisi kunnossa ja olisin hänen vieressä. Mä en vaan halua päästää irti vaikka on pakko.
Sitä jää miettimään niitä kaikkia muistoja. Hyviä ja ei niin hyviä, mutta kaikki ne hetket oli mulle tärkeitä. Mä sain rakastaa ja tuntea oloni rakastetuksi. Löysin ittestäni uusia puolia ja tajusin asioita joita mun on kehitettävä itsessäni. Kukaan ei ikinä ole kohdellut mua niin rakastavasti, katsonut mua niin rakastavasti tai ymmärtänyt mua niin hyvin. Meillä oli niin voimakas yhteys. Musta tuntu, että tää on jotain isoa. Jotain tosi merkittävää. Ja olihan se sitä.
Ei irti päästäminen olisi niin hankalaa, jos hän ei olisi kohdellut mua niin hyvin.
Me ei välttämättä joka päivä paljoa puhuttu, mutta laitettiin söpöt "hyvää huomenta" ja "hyvää yötä" viestit joka päivä (ellei toinen nukahtanut ennen sitä) sekä juteltiin puhelimessa melkein joka ilta. Siitä tuli mulle arkea. Ja musta tuntui, että mä olin maailman onnekkain tyttö. Kaikki pienetkin eleet joita se mua kohtaan teki oli ihania. Se oli jotein sellaista mitä en ole saanut kokea aikasemmin.
Aloin liikaa haaveilemaan ja unelmoin yhteisestä tulevaisuudesta. Siitä kuinka asuisimme yhdessä kissojen kanssa, mä kävisin kivassa duunissa ja hän matkustelisi ympäriämpäri sekä tekisi taidetta. Mietin, että miltä me näytetään vaikka kymmenenkin vuoden päästä ja näistä ajatuksista tuli mulle jonkinsortin pakokeino todellisuudesta.
Rakkaus on niin petollista ja se sattuu. Mä vaan rakastan sitä niin paljon. Mä ymmärrän, että en voi omia toista itselleni väkisin vaikka kuinka haluisin. Mun on pakko antaa toisen lähteä, vaikka se repisi mun sydämen riekaleiksi. Oon silti niin itsekäs, että haluisin takertua väkisin toisen jalkaan ja jäädä siihen anelemaan, ettei mua jätettäis. Mä vihaan eroja. Varsinkin silloi kun olen oikeasti tosissani siinä suhteessa.
Kuulemma meidän elämäntilanteet ei sovi tähän suhteeseen. Myönnettäköön, että kummallakin on oikeasti ongelmia, mutta en ikinä nähnyt niitä niin isoina. Oon aina halunnut ajatella, että rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymiset. Oon jollakin tapaa nähnyt rakkauden kaiken ratkaisevana. Tosin se on varmaan hyvin yleistä läheisriippuvaisilla. Mun pitää vaan antaa hänelle aikaa.
Haluisin vaan niin kovasti laittaa viestiä. Ihan sama, että mitä, vaikka "mieti liilaa ankkaa". Mun varmaan pitäisi vaan laittaa kone sekä puhelin syrjään ja keskittyy asioiden miettimiseen.
Tää vaan sattuu niin paljon. Mä vaan rakastan sua niin paljon. Niin paljon, etten voi sitä sanoilla kuvailla.
Ihan sama miten kovaa yrität, se ei riitä.
Ihan sama, että miten kiva sä yrität olla, kukaan ei tykkää susta.
Ihan sama, että mitä sä tunnet, koska kukaan ei välitä sun tunteista.
Ihan sama mitä sä teet ulkonäölles. Ei kukaan siltikkään sun naamasta tykkää.
Sä et riitä sellaisena mitä oot. Ihan sama, että kuinka yrittäisit parhaasi kaikessa. Sä et riitä jos et ole täydellinen.
Oletko sä sitä?
Et.
Mä elin mun koko nuoruuden ja lapsuuden noi ajatukset päässä. Mä en ikinä riittänyt kellekkään. Aina joku muu oli parempi tai olisin voinut "yrittää enemmän" vaikka kaikkeni tein. Sain kuulla olevani aina huonompi kuin muut.
Mutta sitten niinä harvoina kertoina, kun mä olen ollut muita parempi, se meni heti päähän. Sen jälkeen mun oli aina pakko olla siinä asiassa paras tai suutuin. Siitä tuli pakkomielle. Ihan sama, että miten tyhmä juttu se olis ollut, niin en saanut missään tilanteessa olla huonompi. Stressaannuin siitä ihan kamalasti.
Mä edelleenkin yritän olla muita parempi, vaikken sitä aina tiedostaiskaan ja petyn aina ihan kamalasti, jos en ole. Vedän kaiken aina niin yli tai ali. Joko oon paras ja teen sen eteen niin paljon töitä, että ahdistun tai sitten vedän vain läskiksi, enkä edes yritä. Kumpikaan ei ole tosiaankaan hyvä.
Mä rakastan päästä pätemään, vaikka en niin siitä aiheesta tietäisikään. Mä pääsen esittämään tietävämpää ja sitä kautta saan ylemmyydentunnetta. Ja mä vihaan ylikaiken sitä, että mä olisin väärässä. Mun on tosi vaikeaa myöntää sitä ja lähden helposti väittelemään sekä tunkemaan sanoja toisen suuhun (uskokaa tai älkää, oon siinä kyllä sellainen mestari, ettei mitään rajaa).
Jos joku ihminen osoittaa, etten oo jossain asiassa niinkään hyvä mitä olen odottanut, niin tyyliin haluan työntää koko henkilön kalliolta alas, jonka jälkeen märehdin asiaa aivan liian pitkään.
Mua haukuttiin rumaksi, läskiksi, ällöttäväksi, laudaksi ja tiesmiksi peruskoulun aikoihin, niin koulussa, että kotona (toki kotona ei onneksi laudaksi kutsuttu, mutta).
Ei ole ihmekkään, että kun aloinkin saamaan ulkonäöstä kehuja lukion aikoihin, niin se kilahti heti päähän. Piti saada niitä enemmän ja enemmän. Ulkonäöstä tuli pikkuhiljaa kamala pakkomielle. Mun piti näyttää hyvältä koko ajan. Mä en edes voinut yhdessä vaiheessa viedä roskia ulos, ellen ollut laittautunut.
Mä aloin tavoitella "täydellisyyttä". Halusin olla suosittu ja kauniina pidetty scene queen, enemmän kuin mitään muuta. Mä jumaloin scene muijia, mutta sekin jumalointi pikkuhiljaa muuttui vihaksi. Aloin vihaamaan ihmisiä koska ne näytti mua paremmilta.
Ostin mun ensimmäisen kameran ja aloin ottamaan itsestäni selfieitä nettiin enemmän. Sekin karkasi käsistä ja mä saatan edelleen oikeasti ottaa itsestäni tuhat selfietä päivän aikana ja löytää niistä kaikista vaan muutaman hyvän joita tungen nettiin positiivisen huomion toivossa. Mä tarvitsen ihan liikaa huomiota.
Tein kaikkeni, että musta olis tullut netissä tunnettu, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä. Halusin olla siltikkin se tiedetty, suosittu ja kaunis, jota en ole ikinä kokenut olevani. Halusin vain olla edes jollekkin se maailman kaunein.
Mä suutun jos meikit tai hiukset menee huonosti. Jos mulla menee hiukset huonosti keskellä kaupunkia tai huomaan meikeissä pienenkin mokan, niin mun on pakko päästä laittaa ne paremmin tai lähteä kotiin, koska ahdistun siitä. Mä en halua näyttää mun virheitä muille.
Onneksi kuitenkin edes nykyään voin käydä hyvinä päivinä meikittömänä tyyliin ruokakaupassa ja pesutuvassa.
Mutta kaikesta huolimatta mä edelleen saatan vain istua peilin ääressä ja itkeä, koska mä näytän tältä. Koska mä en ole täydellinen. Koska mun olis pakko olla täydellinen.
Mä tykkään pukeutua mustaan. Mikään muu väri ei tunnu yhtä hyvältä ja kotoisalta päällä. Musta on se kaikista eniten suosikki väreistä (vaikka neonvihreä ja turkoosi tulevat hyvinä kakkosina).
Silti mustat hiukset ovat mulla suhteellisen tylsät, joten mulla on ollut vähän räikeämpää väriä päässä jo kolmisen vuotta. Oli ne mustat kyllä kivat sen oman aikansa ja joskus olisi kivaa lisätä sitä hitusen enempi omaan päähän.
Ihan ekana olin värjännyt hiuksiin vihreät etuhiukset (niiden piti olla turkoosit, mutta oranssiin pohjaan on vähän vaikea sitä saada), mutta tyhmänä en tajunnut, että kuinka tärkeää on värin ylläpitäminen. Ei ne olleet kuin kuukauden tai alle, mutta lopussa näytti jo aika kammottavilta.
Ihan eka kunnon kokopään shokkivärjäys oli vuoden 2013 alussa. Päätin vetäistä koko pään ihan siniseksi. Käytin silloin ties minkälaisia pidennys yhdistelmiä. Saattoi välillä olla pesukarhuraidallisia ja leopardi kuviollisia irtokarvoja muiden sinisten hiuksien joukossa. Onneksi suht nopeasti tajusin, ettei se näyttänyt hyvältä, niin aloin pitämään mustia pidennyksiä sinisten joukossa tai olin vain sinisillä.
En ollut silloin viellä kauheesti tupeerannut, joten hiukset olivat oikeasti aika järkyttävää katsottavaa (teen kyllä joskus postauksen johon länttään niitä kamalia kuvia sitten), koska en vain osannut.
Meikkaustaidotkin oli silloin vielä huonommat mitä nykyään, oi voe.
Onneksi jollakin tasolla olen kehittynyt tässäkin tyylissä eteenpäin!
Seuraava väri jonka päähäni tungin oli se pinkkisininen. Pinkki päältä, mutta alta siniset.
Ne näytti ihan kivoilta jos ne oli sivulla tai kiinni.
Mutta auki ne eivät olleet mitenkään upeat. Ideahan oli se, että pinkki olisi liukunut siniseen, mutta liila ei tarttunutkaan joten raja jäi tosi tönkösti näkymään.
Pinkkisinisten jälkeen yritin olla blondi, mutta ei se vaan ollut oma juttu, vaikka faija protestoi mun erikoisen värisiä hiuksia kovaan ääneen.
Värjäsin kuitenkin lopuksi vähän pesukarhuraitoja, ennenkuin kyllästyin lopullisesti blondeihin.
Sen jälkeen kuvaan astui reiluksi puoleksi vuodeksi vaaleanpunaiset hiukset. Välillä olivat pastillin vaaleanpunaiset, välillä enempi pinkit. Ajan myötä lisäsin niihin myös pesukarhuraitoja ja myöhemmin mustaa otsikseen. Tykkäsin tosi paljon, mutta kaikkeen pikkuhiljaa turtuu. Näköjään silloin tykkäsin pitää silmiä kiinni tyyliin mun kaikissa kuvissa, haha (ja toki sitä en enää mukamas harrasta, kröhöm).
Ja silloin saparot oli jotain niin söpöä! Ne kyllä silloin sopi paremmin kuin nykyään.
Sen jälkeen päädyin taas siniseen joka kääntyi turkoosiin. Väri oli ihana, mutta kyllästyin siihen kuukaudessa, koska sinistä olin pitänyt jo aijemmin. Silloin taisin juuri ne kivoimmat kuvat näpsiä mun naamasta, mutta silloin olin myös nykyistä olomuotoa hoikempikin, haha.
Sen jälkeen yritin olla blondi, mutta en kestänyt sitä kuin pari viikkoa. Se olisi ollut niin helppo väri verrattuna suoraväreihin, mutta ei vaan tuntunu omalta jutulta + pidennykset oli liian tummat platinan vaaleisiin (melkein valkoisiin) hiuksiin.
Pinkki oli taas vuorossa, mutta kuten saatata arvaa, niin sekin suht nopeasti vaihtui. Jostain syystä en jaksa pitää samaa väriä pitkään jos olen ollut se päässä jo aijemmin. Se oli tosi söpö väri, mutta liian tyttömäinen.
Liilaa halusin kokeilla vihdoinkin, kun sitä ehdotteli tosi moni. Se oli ihana, mutta ylläpito oli täyttä tuskaa, koska sekotin värin sinisestä, pinkistä ja hoitoaineesta (sekotan mun värit edelleenkin hoitoaineen kanssa, mutta en eri sävyjä lähde enää paljoakaan sekoittamaan). Tein väriä monta päivää mun hiuksiin oikeanlaisiksi, mutta se ei halunnu pysyä sellaisena mitä sen piti.
Liilaa pidin kanssa n. kuukauden ennenkuin vaihdoin mintun vihreään. Se näytti jossain valotuksissa ihan turkoosilta ja välillä se näytti ihan vihreältä. Se tuntu vahvasti omalta väriltä ja pidinkin sitä 8kk, eli pidempään mitä muita värejä. Välillä lisäsin mukaan mustia pidennyksiä mm. otsahiuksiksi.
Sininen/turkoosi/vaalean sininen teki taas paluunsa. Se vaan yksinkertaisesti näyttää mulla kaikista parhaimmalta, mutta jostain syystä en vaan jaksa olla sinipää kauheen pitkään, yhn.
Ja kuten saatata arvaa, niin pinkki oli uudestaan seuraavana. Lopulta varmaan tuun aina palaamaan siihen, mutta luovun siitä tosi nopeasti. Jokin siinä vetää puoleensa ihan liikaa!
Vaikka olinkin vannottanut, ettei enää ikinä, ikinä, tule pinkkisinistä fledaa takaisin, niin mikäs sitten olikaan seuraava? Toki tää oli ihan erilainen, koska vain etuhiuksissa oli sinistä ja oli sinisiä raitoja (ja tietenkin pidennyksissäkin oli sinistä). Se oli kyllä jo niin ylisöpö, että alkoi tuntua ihan liian "My little pony" tukalta.
Sen jälkeen päästään tähän mun nykyiseen väritykseen, eli missä on tumman sinistä ja se liukuu pidennyksien avulla vihreään. Suurin osa hiuksista on kuitenkin sitä suht turkoosia, niinkuin mun hiukset nyt muutenkin useesti tuppaa olemaan. Oon jo alkanut pohtimaan, että onko turkoosi sittenki se mun oikea väri, kun kaikki värit tykkää kääntyä siihen sävyyn mun päässä.
Suunnitelmana oli oikeasti saada mustavihreät, mutta tässä selitys, että mitä oikeasti tapahtui.
Vaikka tää ei ollut sitä mitä piti, niin monet ovat sanoneet, että tää olis mun paras väri. Oon itse vähän sitä mieltä, ettei tää nyt ole mitenkään niin kiva, koska kampauksista ainoastaan se scenefleda näyttää hyvältä. Kannattiko Maru värjätä ilman parempaa suunnitelmaa? Näköjään.
Kokeilin myös, että miltä pinkit pidennykset olisivat näiden kanssa näyttänyt, mutta lopputulos ei ollut mitenkään erityisen hehkeä.
Nyt tarkoituksena olisi päästä kokonaan takaisin siihen turkoosiin/vaalean siniseen. No ainoa osa jota pitää muuttaa on vaan toi tumma osa, mutta oon saanut sitä jo mallikkaasti haalenemaan.
Ehdotelkaas, että mitä voisin viellä kokeilla. Oon harkinnut liilaa taikka puolet sinistä/mintun vihreää ja toinen puoli harmaata. En vaan osaa päättää, että mitä haluun tähän päähän viellä tunkea!
Mutta ennenku alan lisää lätisemään kaikkea turhaan, niin se olis hei hei <3
Ps. Askissa voitte kysellä näistä lisää taikka ehdotella postauksia, koska käytän sitä useammin kuin bloggeria, joten nään kommenttinne sitä kautta nopeammin.
Heippa taas kaikille! Oon ollut nyt melkein vuoden täysin hiljaisena blogin puolella, mutta nyt päätin taas ryhtyä kirjoittelemaan. Blogi muuttuu astetta henkilökohtaisemmaksi ja käsittelen enempi omaa elämää ja sitä mitä mun päässä liikkuu (mutta postaan myös kaikkea täysin turhaa ja tuutte viellä facepalmaamaan mun selityksille 1223332 kertaa). Myös selfieitä tulee olemaan ihan liikaa, mutta noh, niitähän mä jo muutenkin tungen netissä joka paikkaan.
Mä en edes tiedä, että miksi pidin näin pitkän tauon (olin aikeissa jopa lopettaa tämän, mutta onneksi päätin yrittää uudelleen). Jollain tapaa ahdisti se, että pitäisi vain jatkaa sitä samaa mitä aijemminkin. Mun oma blogi ei enään tuntunut omalta, joten päätin poistaa kaikki aijemmat postaukset ja aloittavani täysin uudelta pöydältä. Ulkoasua vähän muokkasin, mutta joku vähän taidokkaampi banneri olisi kiva, vink vink.
Postauksia saattaa tulla hyvinkin harvoin, mutta uskoisin niitä ainakin välillä tulevan ihan liiaksikin, koska en tunne sanontaa "kultainen keskitie". Vedän kaiken aina ihan yli tai rämmin riman ali.
Ja muistutan viellä, että mun blogi on kirjoitusvirheiden aatelia. Pääsette todistamaan ties minkälaisia yhdys_sana monstereita ja mitä eriskummallisia sanojen vääntelyitä. Ja ei, en itse nää virheitä teksteissäni, enkä myöskään laita ketään oikolukemaan tekstejäni ennen julkaisua. Miksi kiduttaa väkisin jotain tälläsellä paskan lätinällä?
Ja varotan viellä yhdestä jutusta. Mulla on harvinaisen paska huumori (enkä oikein sarkasmia ymmärrä).
Koska tämä on ensimmäinen postaus nyt "uudistetussa blogissa", niin mikäs sen parempi alku on kuin itsensä esittely? Ei mikään, paitsi tietenkin joku hauska ja hupaisa teksti, mutta sellasten kirjoittaminen on mulle aikamoista hepreaa.
Elikkäs olen Maru, mutta liikun netissä nimellä Mary DeadWonderland. Olen 20 vuotias ikilapsi, joka tuskin tulee ikinä kasvamaan aikuiseksi (eikä se haittaa, koska näytän nyt muutenkin n. 14-vuotiaalta). Opiskelen hiusalaa stadinammattiopistossa, vaikka se ei välttämättä siltä näytä. Oon yleensä melkoisen erikoisen näköinen ja musta ei sais "normaalia" tyttöä tekemälläkään.
Oon aikalailla risteytys erillaista nuorta ja helvetin laiskaa kotikissaa.
Täähän on ihan mä.
Tykkään ihan liikaa lepakoista ja keräilen kaikkea mahdollista kamaa jossa on edes jotain lepakoihin viittaavaa. Oma lemmikkilepakko olisi jotain niin täydellistä!
Tykkään myös naisista, hiuksista, meikeistä, ruuasta ja kaikesta makeesta (ja sen näkee). Oon aikamoinen pullukka nykyään ja harmikseni täytyy myöntää, että olen lihonut 15kg kolmessa vuodessa. Voi ruoka, miksi olet niin hyvää? Ja liikunta ei tule kyseeseen, koska olen rehellisen laiska. Lempiurheilu on lahnana sängyssä makaaminen.
Oon ruuan lisäksi perso myös hellyydelle, rakkaudelle ja huomiolle. Huomioo, pusuja, rakkautta taikka hellyyttä ei voi ikinä saada liikaa! Miettikää mun tyttöystävä raukkaa, kun sen muikkeli tahtoo rakkautta ihan liiaksikin.
Tosiaan mulla on aivan ihana tyttöystävä ja upeita ystäviä. Mun elämä on ihan kivaa, kun siihen vaan osaa suhtautuu oikein.
Oon myös selfie addikti ja mun naamaa voi katsella instagrammissa, facebookissa ja ainakin välillä myös askissa. Oon myös oikeesti huono tälläsissä väkisin väännetyissä esittelyissä, että antaa nyt tältäkerralta olla. Paitsi, että tässä tää mun naama viellä.
Ps. mun nykyinen Tumblr on tää. Pidin sitä ns. yksityisenä aika pitkään, kun silloiset postaukset oli aika teiniangst ja muuta yhtä aikuismaisen ihanaa. Nytten ku olo on parempi, niin rebloggaukset on vaan asioista jotka miellyttää silmää. Mulla ei ole mitään käsitystä, että mistä suurinosa kuvista on otettu, mutta ne näyttää kivoilta. Älkää tuomitko (tai no jos haluatte, niin siitä vaan). Seuraan siellä jokaista joka mua seuraa, koska ikinä ei voi seurata liian montaa blogia! Ja tuun ehkä turhanki iloiseksi, jos joku rebloggaa mun naamaa.
